Nykyaikaisen kielitieteen isäksikin kutsutun Ferdinand de Saussuren 1900-luvun vaihteessa esittämistä ajatuksista lähtien käsitys kielestä on ollut varsin formaalinen eli kielen ajatellaan olevan looginen rakennejärjestelmänä, joka on olemassa itsenäisesti. Pitkään kielitieteilijätkin ovat pyrkineet ”löytämään” kielissä olevan järjestelmällisyyden. Tutkimuksen kohteena oli pitkään kirjoitettu kieli ja kirjoituksen ajateltiin heijastelevan kieltä kokonaisuudessaan, ja puhuttua kieltä pidettiin toissijaisena ja kielessä olevan järjestelmän variaatioina.
Amerikkalainen kielitieteilijä Noam Chomsky esitti 1950-luvun lopulta lähtien varsin laajalle levinneen teorian kielestä, jonka mukaan ihmisen mielessä on biologiaan perustuva malli kielelle. Näin kaikilla ihmisillä on kielille tietyt, samanlaiset raamit, ja kielenoppinen on sitä, että opitaan ikään kuin täyttämään tämä raami. Tämän generatiivisen kielimallin mukaan kaikki ihmisten kielet voidaan johtaa tietyistä peruslähtökohdista, mutta jokaisessa kielessä on eri säännöt, joiden perusteella johtaminen tehdään. Tämä näkemys, joka korostaa kielen asemaa ihmisen mielessä sijaitsevana kognitiivisena ja kielitaitoa yksilöllisenä taitona, on ollut ja on edelleen yksi kielenoppimisen tutkimuksen lähtöoletuksista. Siten se vaikuttaa edelleen paljon myös käytännön kielenopetuksessa.
Chomskyn niin sanotun universaalikieliopin on soveltavassa kielitieteessä syrjäyttänyt kielikäsitys, jonka mukaan kieli on perustaltaan kontekstiin ja vuorovaikutukseen pohjautuvaa. Tämän käsityksen juuret juontuvat jo antiikin filosofian ajatuksiin kielen, ajattelun ja maailman välisestä yhteydestä ja niiden vaikutuksesta toisiinsa. Lukuisat filosofit Kantista ja Humboldtista Wittgensteiniin pohdiskelivat esimerkiksi kielen ja maailmankuvan tai kulttuurin välistä yhteyttä, mutta tämä nykyisin usein kielelliseksi relativismiksi kutsuttu ajatus sai jalansijaa kielitieteissä 1900-luvun alkupuolelta lähtien, kun amerikkalaiset antropologit alkoivat tutkia Amerikan alkuperäiskieliä. Vähitellen huomattiin, että näiden kielten kuvaamiseen ei soveltunutkaan latinan tai muiden eurooppalaisten kielten malli, vaan niitä tuli kuvata niiden omista lähtökohdista.
Dynaaminen näkökulma kieleen
Näin kieli ei olekaan kokoelma sääntöjä, vaan kielen käyttämistä luonnollisissa konteksteissa. Tiedämme kaikki, että kielissä kuitenkin on monenlaisia sääntöjä, mutta säännöt eivät ole olemassa ilman kommunikaatiota, sillä säännöt syntyvät, kun esimerkiksi samoja äänteitä tai ilmauksia käytetään riittävän usein. Kieli on siis dynaamista ja elävää, tilannesidonnaista. Lisäksi kieli ei ole vain kirjoitettua ja lausuttua puhetta, vaan siihen liittyy olennaisena osana myös eri modaliteetit ja kontekstin vaikutus.
Näin kieli ei olekaan kokoelma sääntöjä, vaan kielen käyttämistä luonnollisissa konteksteissa.
Tästä dynaamisesta näkökulmasta se, mikä kieltä opittaessa opitaan, on taitoa olla vuorovaikutuksessa eikä kokoelma sanastoa ja kielioppia (lue lisää täältä). Mutta kuinka usein edelleenkin kielenoppimisella ajatellaan nimenomaan kieliopin ja sanaston hallintaa! Koska kieli tai kielitaito ei ole staattinen, olemassa oleva kokoelma sanastoa ja sääntöjä, näiden hallinta ei valmista oppijaa riittävästi käytännön tilanteisiin, joissa kieltä tarvitaan, vaan pahimmillaan edistää kieliahdistusta. Kielenoppimisen tulos tulisikin nähdä ensisijaisesti vuorovaikutuksen työkaluna ja suunnitella oppimisen prosessi sen mukaisesti. Näistä kielenoppimista sosiaalisena toimintana tutkivista kielenoppimisen teorioista voit lukea lisää täältä.
Lukemista:
Dufva, H. (2013). Kognitio, kieli ja oppiminen: Hajautettu näkökulma. AFinLA-e, 5, 57–73.
Dufva, H. (2020). Mitä ihmiset osaavat, kun he osaavat kieltä? AFinLAn Vuosikirja, 17–32. https://doi.org/10.30661/afinlavk.89461
Dufva, H., Aro, M., Suni, M., & Salo, O.-P. (2011). Onko kieltä olemassa? Teoreettinen kielitiede, soveltava kielitiede ja kielen oppimisen tutkimus. AFinLA-e, 3, 22–34.
