”Toivon ehdottomasti tämän muotoisia kursseja tulevaisuudessa, sillä rakenne oli sopivin kielen oppimiselle mitä olen kursseilla nähnyt, sekä hyvin helppo tapa tehdä kielen oppimisesta sosiaalista ja hauskaa.”
Kuinka moni kielikursseistasi on ollut sosiaalinen ja hauska? Millä kursseilla olet osannut 20–30 opiskelutunnin jälkeen kertoa sujuvasti itsestäsi, kysellä keskustelukumppaniltasi kysymyksiä ja vaikkapa hoitaa ostokset? Millä kursseilla ei ole tarvinnut jännittää puhumista?
Kommunikatiivinen kielenopetus on ollut muotisana jo vuosikymmeniä, mutta edelleen kommunikatiivisuutta hyödynnetään vain harvoin sen varsinaisessa merkityksessä. Yleisimmin kommunikatiivisuus käsitetään siten, että kieltä opitaan, jotta sitä voitaisiin käyttää. Tällöin puhumisen harjoittelu keskittyy usein esimerkiksi valmiiden dialogien toistoon tai jonkin opitun kielioppiasian ympärille luotuun keskusteluharjoitukseen. Mutta sen sijaan, että kommunikaatiossa käytetään jo opittuja asioita, on mahdollista käyttää kieltä, jotta sitä oppisi!
Opetin keväällä 2024 Helsingin yliopistossa kaksi kielikurssia (swahilin ja isixhosan kurssit), joilla pyrimme kollegoideni Antti Laineen, Thera Cranen ja Onelisa Slaterin kanssa soveltamaan tätä kommunikatiivisuuden vahvaa tulkintaa: kielen käyttämistä sen oppimiseksi. Oppijan ei siis tarvitse osata analysoida ilmausten rakennetta, vaan niitä opitaan sellaisissa konteksteissa, jotka ovat mahdollisimman lähellä sitä, miten kieltä tavallisestikin käytetään. Opittavissa asioissa ei siis tarvitse vältellä esimerkiksi sellaisia kielioppirakenteita, joita ei vielä olla käsitelty. Varsinkaan kielenoppimisen alussa ei ole tarve opettaa kielioppia, vaan kielioppi alkaa hahmottua opiskelijoille käytön kautta samaan tapaan kuin lapsille ensikielen oppimisessa: toistuvista rakenteista muodostuu oppijan mieleen malleja, joita voi soveltaa vastaaviin konteksteihin. Tämän kieliopin kehittymisen ehti havaita jo lyhyellä alkeiskurssilla.
Molemmilla kursseilla sovelsimme erinomaista Toisto-menetelmää, joka on kehitetty käytännön suomen oppimiseen. Oppitunnit koostuivat erilaisten kommunikaatiotilanteiden harjoittelusta: ensin opettajat demonstroivat keskustelun, sitten fraaseja harjoiteltiin yhdessä niin opettajan johdolla kuin pari- ja ryhmäkeskusteluina. Opiskelijat myös osallistuivat kurssien sisältöjen valitsemiseen. Oppitunnit olivat kokonaan suullisia, ja johtoajatuksena oli se, että kaikkea opittavaa toistettiin niin monta kertaa, että kaikki opiskelijat muistivat suurin piirtein kaiken tunnilla opitun tunnin päätteeksi. Seuraava oppitunti aloitettiin aina aiemmin opitun kertaamisella tarvittavassa laajuudessa. Toisto-menetelmän tapaan pyrimme harjoittelemaan kieltä mielekkäissä ja luontevissa kokonaisuuksissa, ei erillisinä sanoina tai rakenteina. ”Opin paljon enemmän kuin yleensä kielikursseilla, sillä pystyin aktiivisesti käyttämään kieltä muiden oppilaiden kanssa”, toteaa eräs opiskelija.
Kunkin oppitunnin jälkeen opettaja jakoi kurssisivuille listan tunnilla opituista asioista, jotta opiskelijat saattoivat kerrata niitä myös oppituntien välillä. Kurssien aikana huomasimme, että kaikki opiskelijat eivät juurikaan ehtineet kertaamaan itsenäisesti, mutta pysyivät silti kurssilla hyvin mukana. Yksi osallistujista totesikin, että ”parin ensimmäisen session jälkeen en enää kokenut selviytymiseni kannalta välttämättömäksi lukea Moodlesta kirjoitusasuja, vaikka joskus vierailinkin alueella ihan kertailumielessä”. Toinen taas kertoi, että oli aina pitänyt itseään visuaalisena ihmisenä, joka oppi teksteistä, joten ”oli yllättävää – ja hauskaa – nähdä, kuinka paljon voit oppia uudesta kielestä ilman kirjoitettua tekstiä.”
Koska lähestymistapa kielenoppimiseen oli suurimmalle osalle täysin vieras, eivät opiskelijat tienneet, mitä kurssilta odottaa. Ensimmäisellä tunnin alkaessa opiskelijat istuivat pöytien takana muistiinpanovälineet valmiina, mutta heti ensimmäiseksi pöydät ja muistiinpanotarvikkeet raivattiin pois ja tuolit järjestettiin ympyrään. Eräs opiskelija kuvaa tuntojaan osuvasti:
”Ajattelin, että kielten alkeiskursseilta saa helpot opintopisteet istumalla kohtuu hiljaa takarivissä, ja muistoksi jää muutama hauska fraasi ja fakta uudesta kielestä. […] Kaikki odotukseni kurssin suhteen romuttuivat ja järjestäytyivät uuteen muotoon ensimmäisellä tapaamisella. Piti valita, laitanko kurssin luonteen vuoksi itseni likoon ja kädet saveen, vai haihdunko kurssilta […] Onneksi valitsin ensimmäisen vaihtoehdon.”
Tutkimuksen ja oman kokemuksenikin perusteella kynnys uuden kielen puhumiseen on usein hyvin korkea, sillä usein ajatellaan, ettei voi mitään sanoa ellei tiedä osaavansa sitä sanoa. Tässä lähestymistavassa asetelma käännetään toisin päin, sillä kaiken oppimisen lähtökohtana on puhuminen. Tämä toimi myös opiskelijoiden mielestä, sillä opiskelijat kommentoivat muun muassa, että ”ilmapiiri oli myös mahtava, sillä virheiden tekoa ei kurssilla tarvinnut pelätä” ja ” kynnys kielen käyttämiseen on kurssin käytyä huomattavasti matalammalla”.
Menetelmän tarkoituksena ei ole vähätellä kieliopin tai kirjoitetun kielen merkitystä, vaan vaihtaa perinteinen oppimisjärjestys (ks. aiempi kirjoitukseni sosiaalisesta oppimisesta). On hyvin tavallista, että sellaisetkaan opiskelijat, joilla on vahva kirjallinen kielitaito ja kattava käsitys kieliopista, eivät uskaltaudu sitä puhumaan. Kun puhumaan opitaan ensin ja mielekkäässä kontekstissa, on kielitaitoa mahdollista laajentaa myös kielen formaalimpaan puoleen, kun taas formaalin puolen oppiminen ensin ei useinkaan poista kynnystä kielen käyttämiselle vaan pahimmillaan jopa korottaa sitä. ”Tuntien jälkeen huomasi, että tunnilla opitut sanat ja lauseet jäivät päähän pyörimään ja muistiin ihan eri tavalla kuin jos oltaisiin vain kirjoitettu tai luettu kieltä, tai opiskeltu kielioppia”, totesi eräs opiskelija.
”Oli mukavaa, kun pääsi seuraamaan myös toisten oppimista, kaikki oli yhteistä ja esillä, verrattuna esimerkiksi tehtävien tekemiseen itsekseen paperille luokassa. Tutustui toisiin tosi hyvin ja kurssilla oli tosi turvallinen, kannateltu ja kiva tunnelma”. Loppujen lopuksihan kielitaito ei ole tietoa ja sääntöjen hallintaa, vaan taito käyttää kieltä yhteyden luomiseksi toisiin ihmisiin.
”Oli hienoja hetkiä, kun kurssin lopulla pystyi jo kysymään kaverilta vähän monimutkaisempia kysymyksiä swahiliksi, sellaisia, joiden vastaus aidosti kiinnostaa, ja syntyi pieni merkityksellinen keskustelu, jossa oppi toisesta jotakin.”
