Oppiminen sosiaalisena ilmiönä ei ole oppimisen tutkimuksessa uusi suuntaus, mutta vasta viime aikoina siitä on tullut valtavirran näkemys (lue lisää kielenoppimisen tutkimuksen historiasta täältä). Aiemmin oppimisen tutkimus – ja sitä kautta myös opetus – on painottunut enemmän yksilön kognitiivisiin taitoihin ja niiden kehittymiseen, mutta nykyään ymmärretään paremmin oppimisen kontekstuaalisuus ja se, miten oppimista tapahtuu yksilöiden välisessä vuorovaikutuksessa. Tämä suuntaus painottaa oppimisen läsnäoloa kaikkialla sekä kulttuurikontekstin määrittävää vaikutusta oppimisessa.
Keskeinen ajattelija, johon edelleenkin paljon viitataan oppimisen tutkimuksessa, on valkovenäläinen psykologi Lev Vygotski (1896–1934). Vygotskin sosiokulttuurisen kehitysteorian mukaan kehitys ei johda sosiaalistumiseen, vaan kehitys on sitä, että sosiaalisesta vuorovaikutuksesta toiminta sisäistetään. Yhteistyö ei siis ole vain sitä, että asioita tehdään yhdessä, vaan siinä syntyy synergiaa, jonka avulla voidaan oivaltaa asioita uudella tavalla ja keksiä ratkaisuja, joihin yksilö ei yksinään pysty. Keskeistä Vygotskin näkemyksissä on myös lähikehityksen vyöhyke (zone of proximal development; ZPD) eli se kehityksen alue, joka on jo saavutetun alueen tai omaksutun asian ja kokeneemman henkilön ohjauksessa potentiaalisesti saavutettavissa olevan asian välissä.
Ssosiokulttuurisessa teoriassa siis yksilöiden kognitiiviset toiminnot ovat seurausta sosiaalisesta vuorovaikutuksesta – ihminen kun on perustaltaan sosiaalinen olento. Oppimiselle on keskeistä se, että oppiminen tapahtuu relevantissa ympäristössä, ja yksinkertaistettu ympäristö saattaa jopa estää oppimista. Näin myös tietoa erillään, ilman autenttista kontekstia, pidetään jopa hyödyttömänä.
Ihminen kun on perustaltaan sosiaalinen olento.
Ajatukselle lähikehityksen vyöhykkeestä perustuu myös Jean Laven ja Étienne Wengerin käsite käytäntöyhteisö (communities of practice). Käytäntöyhteisöissä, joka voi olla työpaikka, koululuokka, harrastusryhmä tai mikä tahansa muu yhteisö, uudesta yksilöstä tulee aikaa myöten yhä keskeisempi osa yhteisöä, jossa kokemuksia jaetaan ja joka tukee oppimista. Aloittelevakin oppija on jo siis osa yhteisöä, ja ajan kuluessa hän siirtyy yhteisön tuella periferiasta keskeisemmälle paikalle.
Vaikka oppimisen sosiaalisuus on nykyisin keskeistä oppimisen tutkimuksessa ja sen pohjalle on kehitetty monenlaisia pedagogisia malleja, kielenoppimisen menetelmät perustuvat vielä yllättävän usein yksilön oppimiseen. Formaalissa kielenopetuksessa eli kouluissa ja erilaisilla kielikursseilla usein keskiössä on kielen rakenteen ja sanaston omaksuminen, ja samaan päämäärään tähtäävät myös valtaosa moderniin teknologiaan perustuvista kielenoppimissovelluksista. Mutta silloin, kun kielenoppimisen tavoitteena on käytännön kielitaito ja kyky kommunikoida mielekkäällä tavalla aidoissa tilanteissa, pitäisi myös oppimisen menetelmien tukea tätä tavoitetta.
Lähteet:
Lave, J., & Wenger, E. (1991). Situated learning: Legitimate peripheral participation. Cambridge University Press.
