Kielenoppimisen (second language acquisition; SLA) tutkimuksen juuret ovat psykologiassa ja erityisesti sen kognitiivisessa lähestymistavassa, jossa keskeistä on esimerkiksi muisti ja tiedon prosessointi. Kielenoppimisen tutkimus alkoi eriytyä omaksi alakseen toisen maailmansodan jälkeen, kun paine oppia vieraita kieliä tehokkaasti kasvoi esimerkiksi tiedustelutoiminnassa. Vähitellen yleistyvien tietokoneiden logiikka löysi tiensä myös kielenoppimisen teorioihin: tietokoneeseen (ja aivoihin) syötetään tietoa (input), jota kone (ja aivot) sitten prosessoi ja tulostaa (output). Tässä näkemyksessä korostuu oppiminen yksilön toimintana ja kielitaito kokoelmana kieliopin sääntöjä ja sanastoa. Kielenoppijoiden tulee ensin omaksua nämä, jotta he voisivat kieltä tuottaa. Samaan mielikuvaan kielenoppimisesta sopii nykyisin myyttisenä pidetty ”natiivipuhuja” tai äidinkielinen puhuja, jonka kielitaito on täydellinen ja kattava ja jollaiseen taitoon myös kielenoppimisen edistymistä verrattiin.
Vaikka käytännössä suuressa osassa maailmaa kieltä on opittu luonnollisessa vuorovaikutuksessa kautta aikain, vasta 1990-luvulta lähtien kielenoppimisen tutkimuksessa on lisääntynyt näkemys kielestä sosiaalisena toimintana ja vuorovaikutuksessa rakentuvana. Tätä kutsutaan usein kielenoppimisen sosiaaliseksi käänteeksi (ks. esim. Block, 2003). Muutosta on ajanut niin käytännön tarve oppia kieliä, muiden kuin länsimaalaisten kielten käytön ja oppimisen tutkimus kuin kasvatustieteiden teoreettisen painopisteen siirtymiseen (sosio-)konstruktivistiseen käsitykseen tiedon rakentumisesta sen välittämisen sijaan. Tämä näkemys kielestä sosiaalisena toimintana, ei vain olemassa olevana sääntökokoelmana, on tuonut uuden perspektiivin myös käytännön kielitaitoon ja sen arviointiin: keskeistä on ”pärjääminen oikeassa elämässä” ja sen sosiaalisissa tilanteissa, ja kieliopin ja sanaston hallinta on näihin tavoitteisiin nähden toissijaista.
Keskeistä on ”pärjääminen oikeassa elämässä” ja sen sosiaalisissa tilanteissa, ja kieliopin ja sanaston hallinta on näihin tavoitteisiin nähden toissijaista.
Kielenoppiminen on niin monimuotoinen ilmiö, ettei mikään yksi teoria pysty selittämään kaikkea, mitä kielenoppimisen eri osa-alueilla ja vaiheissa tapahtuu. Esimerkiksi sosiokulttuurisessa näkökulmassa, joka perustuu vygotskilaiseen lähestymistapaan, kognitiivista ja sosiaalista ulottuvuutta ei yritetään erottaa toisistaan, vaan molempien merkitys tunnustetaan (ks. esim. Lantolf & Poehner, 2008). Nykyisin tiedetään myös, että kielenoppiminen ei tapahdu jollain omalla välineellään aivoissa, vaan kognitiivinen psykologia ja neurobiologinen tutkimus ovat osoittaneet, että kielenoppimisessa ja kielen käyttämisessä hyödynnetään samoja kognitiivisia mekanismeja kuin muussakin oppimisessa (Ortega, 2015). Se että lasten ja aikuisten kielenoppiminen vaikuttaa niin erilaiselta, ei johdu siitä, että ensikielen oppiminen olisi jotenkin perustavalla tavalla erilaista kuin myöhempien kielten oppiminen, vaan erot johtuvat suurelta osin kognition kehityksestä ja siten erilaisesta lähestymistavasta oppimiseen (Ullman, 2015).
Lähteet:
Block, D. (2003). The social turn in second language acquisition. Georgetown University Press.
Lantolf, J. P. & Poehner, M. E. (toim.). (2008). Sociocultural theory and the teaching of second languages. Equinox Pub.
Ortega, L. (2015). Second language learning explained? SLA across 10 contemporary theories. Teoksessa B. VanPatten & J. Williams (toim.), Theories in second language acquisition: An introduction (s. 245–272). Routledge.
Ullman, M. T. (2015). The declarative/procedural model: A neurobiologically motivated theory of first and second language. Teoksessa B. VanPatten & J. Williams (toim.), Theories in second language acquisition: An introduction (s. 135–158). Routledge.
