Helsingin yliopiston kielten koulutusohjelmien uusien opintosuuntien (asiantuntijuus monikielisissä yhteisöissä AMY ja kieli ja identiteetti globaaleissa yhteisöissä KIGY) avajaisseminaari pidettiin 2. marraskuuta. Pidin tilaisuudessa esitelmän kielenoppimisen uusista (?) tuulista. Seuraavassa pieni yhteenveto esityksestäni.
Afrikan kielten tutkijana tiedän, että monikielisyys on Afrikassa hyvin yleistä, eikä ole harvinaista tavata ihmisiä, jotka puhuvat esimerkiksi kuutta kieltä päivittäin. Mutta hämmentävää on se, että näille(kin) ihmisille on usein hyvin haastavaa oppia suomea tänne muutettuaan. Ja ei, syy ei ole siinä, että suomi olisi erityisen vaikea kieli (ks. tästä aiheesta esim. Kielibuusti)! Syytä tälle haasteelle täytyykin etsiä jostain muualta.
Kahdenlaista perinnettä
Kielenoppimisen tutkimuksessa ja käytännössä on vaikuttanut vuosikymmeniä käsitys kielestä eri osa-alueista, kieliopista ja sanastosta, koostuvana järjestelmänä ja toisaalta käsitys kielestä yksilön kognitiivisena taitona (ks. täältä). Niinpä kielenoppimisessa keskitytään usein sanaston ja kieliopin omaksumiseen, ja kielet pidetään erillään esimerkiksi niin, ettei kielen oppitunnilla saa puhua muuta kuin kohdekieltä. Tämä lähestymistapa on omaksuttu myös siirtomaa-aikoina perustetuissa koulutusjärjestelmissä monin paikoin Afrikkaa. Esimerkiksi Tansaniassa peruskoulun alaluokilla (primary school) opetus on swahiliksi, ja muiden kielten käytöstä saatetaan rangaista, vaikka suuri osa oppilaista puhuu kotonaan jotain muuta kieltä kuin swahilia. Yläluokilla (secondary school) opetuskieleksi vaihtuu englanti, mikä tuottaa entistä suurempia haasteita oppilaille, ja opiskelu onkin usein ulkoa opettelua loppukokeita varten tiedon rakentamisen ja luovuuden sijaan. Nämä lapset saattavat osata jo useaa muuta kieltä koulun aloittaessaan, mutta koulujärjestelmässä näitä taitoja ei oteta huomioon ja hyödynnetä oppimisessa.
Kielenoppimisesta koulun ulkopuolella afrikkalaisissa konteksteissa ei ole vielä paljoakaan tutkimusta, mutta jo käytännössä on mahdollista havaita tiettyjä keskeisiä piirteitä: 1) Kieltä opitaan käytännön vuorovaikutustilanteissa, usein ensin kuulemalla kieltä muiden puhumana, ja vähitellen vuorovaikutukseen osallistumalla. 2) Kieltä opitaan ensisijaisesti puhuttuna kielenä, sillä monilla afrikkalaisilla kielillä ei ole olemassakaan kirjallista materiaalia tai kirjallista materiaalia ei vain pidetä niin tärkeänä kuin suullista. 3) Kieltä opetellaan sen takia, että voitaisiin muodostaa uusia ihmissuhteita ja tulla keskeisemmäksi tekijäksi erilaisissa yhteisöissä. 4) Kieltä ei opita erillisenä, muista kielistä rajattuna koodina, vaan kielenkäyttötilanteet ovat tyypillisesti monikielisiä, ja monikielisyys on näissä konteksteissa resurssi, ei haitta tai hidaste.
Uudet vanhat tuulet
Mikäli kieltä sosiaalisena toimintana tarkastelevat kielenoppimisen teoriat ovat sinulle tuttuja, kaikki tämä kuulostaa varmaankin hyvin tutulta. Kielenoppimisen ”uudet” tuulet, jo pari vuosikymmentä sitten alkanut ”kielenoppimisen sosiaalinen käänne” kuin vielä tuoreempi ”monikielinen käännekin”, näkevät kielen ja kielenoppimisen yhä enemmän sellaisena kuin mitä kielenoppiminen käytännön elämässä on monissa afrikkalaisissa konteksteissa. Tällainen kielenoppiminen ottaa huomioon oppijan tarpeet ja lähtökohdat, ja oppiminen keskittyy mielekkäisiin ja tarpeellisiin asioihin, joita voi saman tien käytännössä hyödyntää. Uudet tuulet eivät ole uusia siinäkään mielessä, että esimerkiksi latinaa opeteltiin paljon käytännönläheisemmin jo satoja vuosia sitten ennen kuin siitä tuli vain kirjallisessa käytössä oleva kieli.
Kielenoppimisen sosiaalisen näkökulman ei siis ole tarkoitus syrjäyttää kaikkea sitä, mitä kielenoppimisesta on aiemmin opittu, vaan keskeistä on se, että oppimisen menetelmät vastaavat sitä, millaista taitoa kielenoppimisella tavoitellaan.
Vaikka kielenoppimisen tutkimuksessa käsitys kielestä ja kielenoppimisesta on laajentunut kieliopista ja sanastosta ja yksilön päässä tapahtuvasta oppimisesta myös sen sosiaalisiin ja tilanteisiin ulottuvuuksiin, kielenoppimisen käytäntö on usein edelleen kielioppi- ja sanastoperustaista – esimerkiksi suuri osa kielenoppimissovelluksista perustuu edelleen sanaston tai yksittäisten fraasien toistoon ja mieleen painamiseen. Oppimisen tavoitteissa käytännön kielitaito on entistä tärkeämpää, mutta monellakaan ei ole välineitä lähteä opettelemaan käytännön kieltä, sillä tutut kielenoppimismenetelmät perustuvat kieliopin ja sanaston omaksumiseen. Haaste on siis sama kuin monilla maahanmuuttajillakin: osaamistavoitteet ja oppimismenetelmät eivät ole linjassa. Kielenoppimisen sosiaalisen näkökulman ei siis ole tarkoitus syrjäyttää kaikkea sitä, mitä kielenoppimisesta on aiemmin opittu, vaan keskeistä on se, että oppimisen menetelmät vastaavat sitä, millaista taitoa kielenoppimisella tavoitellaan. Kielioppisääntöjä pänttäämällä ei opi puhumaan, eikä irrallisia sanoja muistamalla kertomaan päivän tapahtumista.
Keskeistä erityisesti aikuisen oppimisessa on myös se, että oppiminen on jotenkin mielekästä ja merkityksellistä – opittua asiaa pitäisi siis päästä heti hyödyntämään ja vahvistamaan käytännössä. Tämä ei tietenkään ole aina helppoa, jos esimerkiksi haluaa opiskella jotain kieltä, mitä ei omassa lähiympäristössä juurikaan käytetä. Helsingin sanomiin haastatellulla Johannes Majamäellä (Noora Bäckgren, HS 1.11.2023) oli tähän erinomainen keino: hän kertoi ”juksanneensa” aivojaan pitämään ukrainan oppimista käytännön elämälle ja sosiaalisille suhteille merkityksellisenä esimerkiksi hakeutumalla ukranalaisten mielenosoituksiin ja katselemalla ukrainankielisiä videoita – fake it till you make it!
