Kielenoppimisesta sosiaalisena toimintana

Kuten oppimisen tutkimuksessa yleisemminkin (ks. tämä), myös kielenoppimisen tutkimuksessa painopiste siirtyy yhä enemmän oppisen ymmärtämiseen sosiaalisena toimintana. Mutta käytännössä kielenoppimisen ja -opettamisen metodit laahaavat usein auttamattomasti perässä, vaikka muissa aineissa sosiaalisesta oppimisesta on tullut keskeinen osa opetusta. Toki kielenopetuksessa harjoitellaan myös keskusteluja, mutta usein keskustelujen aiheet saattavat olla kaukana opiskelijoiden arkitodellisuudesta ja tarpeesta tai keskustelujen tarkoitus on pohjimmiltaan harjoitella jonkin kielioppirakenteen käyttöä, ei välttämättä oppia reagoimaan autenttisissa tilanteissa.

Kielenoppiminen sosiaalisena toimintana lähtee siitä ajatuksesta, että kieli itsessään on sosiaalisesti rakentuvaa, jatkuvasti muuttuvaa ja tilannesidonnaista. Näin kielenoppimisen lähtökohtana ja tavoitteena ei pitäisikään olla kieliopin rakenteiden ja sanaston hallinta, vaan sosiaalisten suhteiden muodostaminen ja kyky toimia tarkoituksenmukaisesti opittavalla kielellä. Kielenoppijan ei siis tarvitse pyrkiä omaksumaan jotain olemassa olevaa tietokokonaisuutta, vaan myös opittava kieli muotoutuu sitä käytettäessä muiden puhujien kanssa. Kielenoppijan on siis osa sitä sosiaalista verkostoa tai käytäntöyhteisöä, jonka piirissä kieli muodostuu. Käytäntöyhteisö voi olla niin koululuokka, työpaikka tai mikä tahansa muu yhteisö, jossa kieltä käytetään, ja yhteisössä käytettävä kieli on relevanttia yhteisön toiminnalle ja sidoksissa muuhun, mitä yhteisö tekee.

Kielenoppijan ei siis tarvitse pyrkiä omaksumaan jotain olemassa olevaa tietokokonaisuutta, vaan myös opittava kieli muotoutuu sitä käytettäessä muiden puhujien kanssa.

Yksi kielenoppimista sosiaalisena toimintana tarkasteleva teoria on sosiokulttuurinen teoria (ks. esim. Lantolf ym., 2015), joka perustuu Vygotskin teoriaan (ks. täältä). Keskeisiä näkemyksiä tässä teoriassa on muun muassa välittyneisyys, jota kielenoppimisessa on kolmenlaista: oppijan ja edistyneemmän välistä, jossa edistyneempi mahdollistaa oppimista sellaisilla alueilla, jota ei yksin pysty saavuttamaan (lähikehityksen vyöhyke; ZPD Zone of Proximal Development); kulttuurisesti välitettyä tietoa, joka on olennaista myös kielenoppimisessa; sekä sisäinen puhe, joka auttaa opittujen asioiden sisäistämisessä.
Sosiokulttuurisessa teoriassa kielenoppimisesta ei puhuta niinkään kielen omaksumisesta (acquisition), vaan kehityksestä (development). Tämä näkökulma häivyttää myös niin sanotun ensikielen ja sen jälkeen opittujen kielten (”toisen” tai ”vieraan”) välistä eroa. Tutkimusala tunnetaan kuitenkin edelleen englanniksi nimellä second language acquisition, vaikka usein todetaankin, että termi second viittaa mihin tahansa ensikiel(t)en jälkeen opittavaan kieleen.

Lähteet:

Block, D. (2003). The social turn in second language acquisition. Georgetown University Press.

Lantolf, J. P., Thorne, S. L., & Poehner, M. E. (2015). Sociocultural theory and
second language development. Teoksessa B. VanPatten & J. Williams
(toim.), Theories in second language acquisition: An introduction (s. 207–226).
Routledge.