Kommunikointihalukkuus (willingness to communicate) on kielenoppimisen tutkimuksessa käytetty käsite, jolla tarkoitetaan valmiutta ja halua käyttää opittavaa kieltä, kun mahdollisuus siihen avautuu. Kommunikointihalukkuus on noussut suosituksi käsitteeksi tutkimuksessa, sillä sen on havaittu edistävän merkittävästi kielenoppimista.
On varsin tavallista, että ihmiset kertovat opiskelleensa jotain kieltä vaikka useitakin vuosia, mutta eivät silti koe osaavansa puhua sitä ollenkaan. Tähän on toki monia eri syitä, mutta myös se, että varsin usein kielenopetus keskittyy kirjalliseen kieleen ja kieliopin sekä sanaston hallintaan. Puhumaan harjoitellaan niitä asioita, joita on ensin muuten opiskeltu. Näin kuitenkin kieleen sosiaalistuminen jää vähemmälle, ja kieltä opiskelevalle ei välttämättä kehity taitoa kommunikoida aidoissa tilanteissa. Kun käsitys omasta kommunikointitaidosta ei ole kummoinen, on kynnys ryhtyä puhumaan varsin korkea. Tämä tunnistetaan myös kielenoppimisen tutkimuksessa, jossa kohdennetaan paljon resursseja siihen, että löydetään toimivia keinoja opittavan kielen puhetaitojen kehittämiseen.
Päätös kommunikoida opittavalla kielellä on aina viime kädessä oppijan itsensä tehtävä. Ja tutkimusten perusteella se kannattaa. Kommunikointitilanteet tarjoavat mahdollisuutta oppia uutta, ja onnistunut kommunikaatio vahvistaa käsitystä omasta kielitaidosta ja opittavalla kielellä pärjäämisestä. Ja sitä kautta osallistuminen taas seuraavalla kerralla helpottuu.
Kommunikaatiohalukkuutta voi myös oppimisympäristö vahvistaa. Oppimista tukeva ja mahdollisiin virheisiin armollisesti suhtautuva ilmapiiri edistää kommunikointihalukkuutta ja siten oppimista. Tästä omassa opetuksessani parhaita kokemuksia ovat olleet aitoon kommunikatiivisuuteen perustuvat kurssit ja menetelmät (ks. aiempi postaukseni), jotka luovat hyvän kasvualustan kommunikointihalukkuudelle. Näillä kursseilla keskitytään suulliseen kielitaitoon, jotta opiskelijoiden kynnys käyttää opittavaa kieltä madaltuisi. Näin kommunikointihalukkuus löytyy kuin itsessään, ja opiskelijoiden minäpystyvyyskäsitykset ja oppiminen vahvistuvat. Kommunikointihalukkuus on siten tehokas vastalääke kieliahdistukselle (ks. lisää täältä).
Kommunikointihalukkuus voi tarkoittaa myös sitä, että tarjotaan mahdollisuuksia kommunikoinnin harjoittelemiseen ympärillämme oleville kielenoppijoille.
Kommunikointihalukkuus voi tarkoittaa myös sitä, että tarjotaan mahdollisuuksia kommunikoinnin harjoittelemiseen ympärillämme oleville kielenoppijoille. Monet suomen oppijat nimeävät suurimmaksi haasteekseen sen, että suomalaiset hyvin herkästi vaihtavat englantiin, jos huomaavat puhekumppaninsa olevan vielä suomen oppija. Tässä lienee parantamisen varaa meillä kaikilla suomen puhujilla: annetaan mahdollisuus harjoitella suomea silloin, kun puhekumppani sitä haluaa, vaikka asian hoitamiseen menisi ehkä vähän kauemmin.
Lue lisää:
Macintyre, P. D. (2007). Willingness to communicate in the second language: Understanding the decision to speak as a volitional process. The Modern Language Journal, 91(4), 564–576. https://doi.org/10.1111/j.1540-4781.2007.00623.x
MacIntyre, P. D., & Doucette, J. (2010). Willingness to communicate and action control. System, 38(2), 161–171. https://doi.org/10.1016/j.system.2009.12.013
Peng, J-E. (2024) Willingness to communicate in a second language. Cambridge University Press. https://doi.org/10.1017/9781009417884
