Meillä on alkanut tänä syksynä Kieli ja identiteetti monikielisissä yhteisöissä -opintosuunnassa (opintosuunnan esittely täällä) uusi kurssi, ”Kolonialismi, postkolonialismi ja dekolonisaatio”. Näistä asioista puhutaan ainakin jossain määrin lähes kaikilla opintosuunnan kursseilla, mutta tuntui tarpeelliselta omistaa aiheelle myös kokonainen kurssi. Vaikka kolonialismi toisten alueiden hallitsemisena on historiaa siinä määrin kuin se oli esimerkiksi 100 vuotta sitten, koloniaaliset ajatusrakenteet ja eriarvoisuus eivät ole kadonneet mihinkään. Edelleen on valtavasti merkitystä koko loppuelämälle sillä, minne sattuu syntymään. Kurssilla mietimme erityisesti sitä, mitä kolonialismi ja dekolonisaatio merkitsevät meille toimijoina yliopistossa. Yksi askel vanhojen rakenteiden purkamisessa on ollut tämän uuden opintosuunnan muodostaminen (siitä lisää täällä). Aiheesta puhumme myös Helsingin yliopistossa järjestettävässä konferenssissa ”Beyond the Western Lens: Pathways to Decolonising Higher Education”.
Myös kielenoppimisessa dekolonisaatiosta on käyty keskusteluja vaikka kuinka paljon, mutta aika vähän mikään on konkreettisesti muuttunut. Yksittäisiä poikkeuksia lukuun ottamatta kielten opetus on varsin opettajajohtoista, eikä ainakaan eri kieliä opeteta samalla kurssilla!
Omassa kielenopetuksessani koen, että siirtyminen kommunikatiiviseen kielenopetukseen – millä tarkoitan siis sitä, että kieltä käytetään sen oppimiseen – on yksi askel vanhojen valtarakenteiden purkamisessa. Uudella tavalla järjestelyillä kursseillani kielioppi ja oikeakielisyys ovat poistuneet keskiöstä ja sen sijalle on tullut kielen merkitys sosiaalisia suhteita rakentavana. Sen sijaan, että pyrkisin ohjaamaan oppijoita tiukkaan standardikielen malliin – jota käytännössä hyvin harvat puhuvat – painotan kielen luonnollista vaihtelua ja sitä, että saman asian voi sanoa hyvin monella tavalla. Ja kuten ”oikeassa” elämässäkin swahilinpuhujat tekevät, on oppijoille aivan sallittua lainata sanoja tai ilmauksia englannista. Kommunikatiivinen kielenopetus on saanut kritiikkiä juuri tästä: pelätään, ettei se opeta käyttämään kieltä riittävän tarkasti kieliopillisesti. Kieliopillinen tarkkuus on kuitenkin mahdollista hankkia myöhemmin, mikäli sille on tarvetta, mutta kommunikointiin keskittyminen auttaa paljon vahvempaan alkuun kielen käyttämisessä kuin rakenteiden oikeellisuuden painottaminen.
Kommunikatiivista kielenopetusta on kritisoitu myös jälleen yhtenä länsimaisena lähestymistapana, jota tarjotaan ratkaisuksi myös muille, mutta joka toisintaa länsikeskeistä tiedontuotantoa. Olen kuitenkin sitä mieltä, että keskusteleva ja sosiaalinen oppiminen ovat juurikin niitä lähestymistapoja, joilla esimerkiksi monin paikoin Afrikassa kieliä opitaan edelleen. Siirtomaahallinnon tuoma koulujärjestelmä kyllä usein heijastaa hierarkkista suhdetta opettajan ja oppilaiden välillä, mutta koululaitoksen ulkopuolella kielenoppimisen konteksti on usein aivan toinen – myös meillä Suomessa.
Keskusteleva ja sosiaalinen oppiminen ovat juurikin niitä lähestymistapoja, joilla esimerkiksi monin paikoin Afrikassa kieliä opitaan edelleen
Silloin kun kommunikatiivinen kielenopetus toteutetaan oppijalähtöisesti, myös opittava aines valitaan yhdessä oppijoiden kanssa ja siten, että se on heille merkityksellistä. Tällöin opettaja ei ole auktoriteetti siinä, mitä opittavasti kielestä pitäisi oppia, vaan lähestymistapa vahvistaa oppijoiden identiteettiä sosiaalisina toimijoina. Opettajan auktoriteettia voi häivyttää myös pienillä, konkreettisilla asioilla esimerkiksi siten, että perinteisen luokka-asetelman sijaan opetustapaamisessa istutaan ympyrässä.
Kommunikatiivinen kielenopetus voi olla haaste ujommille ja sosiaalisesti pidättyvämmille. Muistutan kuitenkin kursseillani siitä, että kurssieni osaamistavoitteena on suullinen kielitaito, jota ei voi saavuttaa ilman, että harjoittelee nimenomaan suullista kielitaitoa. Jos puhuminen tuntuu ylitsepääsemättömältä ongelmalta, kannattaa oppijan miettiä, olisiko esimerkiksi joku muinaiskieli sopivampi vaihtoehto.
Kielikurssilla opiskelu ei tietenkään muodosta ”aitoa” kommunikointitilannetta, jotta kommunikatiivisessa kielenopetuksessa usein ihannoidaan. Mutta mitä ”aito” sitten oikein on? Kieliä käytetään ”oikeastikin” todella monenlaisissa konteksteissa, joissa läsnä on hyvin usein myös muita kieliä. ”Aidosta” kielenkäytöstä tuntuman sai jo parin viikon opintojen jälkeen eräs opiskelijani, joka pääsi yllättämään työkaverinsa toteamalla kumbe! (’kas kummaa!’), kun tämä kertoi tulevansa Itä-Afrikasta.
