Olen pohtinut viime aikoina paljon opiskelijan vastuuta omasta oppimisestaan. Tuntuu, että toisilta löytyy sitä luonnostaan, ja toisille se on taas selvästi haastavampaa. Kielenoppimisen yhteydessä kyse on usein myös tiedosta ja taidosta tai niiden puutteesta: kokemuksemme kielenoppimisesta ovat usein varsin opettajajohtoisia eikä kielenoppijoilla eikä toimijuuteen välttämättä kannusteta. Itseohjautuvuudesta olen jo aiemminkin kirjoittanut, mutta tässä siitä vielä lisää toimijuuden näkökulmasta.
Itseohjautuvuus ja toimijuus ovat nykyisin yleisiä käsitteitä, kun pohditaan oppimisen tapoja ja tavoitteita, mutta kielenoppimista tarjotaan usein annettuna kokonaisuutena, jonka sisältöön ja toteutukseen ei oppijalla juurikaan ole mahdollisuutta vaikuttaa. Itseohjautuvuus on sitä, että osaa suunnitella ja arvioida omaa oppimistaan. Toimijuus taas on laajempi käsite ja tarkoittaa sitä, miten oppija ja oppijan toiminta liittyy ja vaikuttaa ympäröivään kontekstiin.
Kielenoppimisessa toimijuus voi näkyä esimerkiksi siinä, kuinka uskallamme käyttää kielitaitoamme ja hakeutua uusiin vuorovaikutustilanteisiin. Oppija ei siis ole vain opetuksen kohde, vaan aktiivinen toimija, joka käyttää kieltä omien tavoitteidensa saavuttamiseen ja tekee valintoja omaa oppimistaan edistääkseen. Kieli oppimisen kohteena on myös mielenkiintoinen, sillä se laajentaa toimijuuden mahdollisuuksia, kun uusi kieli avaa uusia sosiaalisia ja yhteiskunnallisia verkostoja. Ympäristö siis voi mahdollistaa tai estää toimijuutta, mutta toimijuus myös puolestaan muokkaa ympäristöä, ja toisaalta toimijuus syntyy yhteisöllisesti, mutta koetaan usein yksilöllisesti.
Aktiivinen toimija miettii, mitä haluaa oppia ja miksi, ja tekee itselleen tavoitteita vastaavan suunnitelman.
Vastuun ottaminen omasta oppimisesta tunnetusti tukee oppimista monella tavalla. Aktiivinen toimija miettii, mitä haluaa oppia ja miksi, ja tekee itselleen tavoitteita vastaavan suunnitelman. Suunnitelmaan voi toki sisältyä myös opettajajohtoista oppimista esimerkiksi kielikurssilla, mutta tämän lisäksi toimijuutta voi harjoittaa monella muullakin tapaa. Kommunikointihalukkuus, josta olen aiemmin kirjoittanut, on mielestäni yksi oiva malli kielenoppimisen toimijuuden vahvistamiseen: oppija voi päättää hakeutua tilanteisiin, joissa kielitaitoa tarvitaan tai vetäytyä niistä ja siten menettää mahdollisuuden harjoitteluun. Kannattaa myös muistaa, ettei kukaan puhu mitään kieltä täydellisesti, joten kielitaito on joka tapauksessa kaikilla keskeneräinen – work in progress.
Opettajina meillä on myös vastuu siitä, että ohjaamme opiskelijoitamme kestävään kielenoppimiseen. Tällä tarkoitan sitä, että autamme opiskelijoita näkemään kielenoppimisen tekniikoiden ja metodien taakse niitä periaatteita, joilla kielenoppimista voi edistää. Näitä on esimerkiksi se, että tuemme ja kunnioitamme yksilöllisten tavoitteiden asettamista ja sitä, että kielet ovat varsin muuttuvia ja mukautuvia, joten formaalissa kielenopetuksessakin olisi tilaa paljon enemmän kielellisen variaation hyväksymiselle ja hyödyntämiselle.
