Kieliahdistus on kielenkäyttötilanteisiin liittyvää jännitystä, ahdistusta ja stressiä, joka vaikeuttaa sosiaalisiin tilanteisiin osallistumista ja estää niin muiden ymmärtämistä kuin omaa kommunikointiakin. Se on affektiivinen eli tunteisiin ja mielialoihin liittyvä tekijä, joka voi olla yksi merkittävimmistä esteistä kielenoppimiselle. Kieliahdistus saattaa aiheuttaa myös fyysisiä oireita, kuten punastelua ja hikoilua. Kieliahdistusta (engl. Foreign Language Anxiety; FLA) on tutkittu paljon, ja sen syitä ja seurauksia tunnetaan nykyisin hyvin, mutta valitettavasti se vaikeuttaa edelleen monen kielenoppijan urakkaa.
Se on affektiivinen eli tunteisiin ja mielialoihin liittyvä tekijä, joka voi olla yksi merkittävimmistä esteistä kielenoppimiselle.
Kieliahdistus liittyy usein tiettyihin persoonallisuuspiirteisiin, esimerkiksi hermostuneisuuteen ja huonoon itsetuntoon, mutta kieliahdistus koskee myös monia muita. Kieliahdistusta saattaa aiheuttaa liiallinen kilpailullisuus tai perfektionismi, mutta myös ulkoiset tekijät, kuten jatkuva negatiivinen palaute (esim. opettajalta) tai väärinymmärrykset. Kieliahdistus johtaa usein negatiiviseen kierteeseen, jossa jännittyneisyys sosiaalisissa tilanteissa johtaa odotettua huonompaan kommunikaatioon, mikä puolestaan lisää tunnetta epäonnistumisesta. Tämä voi johtaa eristäytymiseen ja sosiaalisten tilanteiden välttelyyn, jolloin taas vähenee tilaisuudet harjoitella vierasta kieltä.
Mikä avuksi?
Tutkimuksissa on tunnistettu monia tekijöitä, jotka auttavat kieliahdistuksesta eroon pääsemisessä. Näitä ovat esimerkiksi se, että harjoittelee kohdekieltä paljon ja muodostaa suhteita kohdekielen puhujien kanssa. Edistyneemmillä ja toisaalta vanhemmilla kielenoppijoilla kieliahdistusta on suhteessa vähemmän eli lohduttavaa on se, että ahdistus todennäköisemmin vähenee ajan myötä. Kannattaa myös muistaa, että yksi parhaista lääkkeistä kieliahdistukseen on oppimisen ilo! Kielenoppimisesta kannattaa siis tehdä mielekästä, innostavaa ja jopa iloista puuhaa, kun etsii itselleen sopivia tapoja oppia ja mieluista seuraa (ks. aikuisen kielenoppimisesta).
Kielenoppimiseen liittyy usein varsin epärealistisia tavoitteita tai käsityksiä kielestä. Näistä yksi merkittävimmistä on ajatus siitä, että kielenoppimisen tavoitteena on pystyä käyttämään kieltä ”natiivipuhujan” (ks. Kielenoppimisen tutkimuksen lyhyt historia) veroisesti, vaikka mielekkääseen kommunikaatioon riittää usein jo varsin vaatimaton kielitaito. Moni meistä ajattelee myös usein, että muut arvioivat tai arvostelevat kielitaitoamme, kun todellisuudessa kuulijat usein ovat paljon kiinnostuneempia asiasisällöstä tai ihmissuhteesta kuin siitä, kuinka täydellisesti kommunikaatio sujuu. Niinpä ahdistus perustuu usein uskomuksille (ks. uskomuksista), jotka puolestaan perustuvat omaan tulkintaan aiemmista kokemuksista, ei välttämättä todellisuuteen. Käytännön opetustyössä olen huomannut myös sen, että usein jo kieliahdistuksesta puhuminen ja sen käsitteellistäminen auttavat: kieliahdistus ei olekaan vain minun ongelmani, vaan hyvin yleistä ja sen selättämiseksi on paljon tutkimustietoa ja käytännön ohjeita.
todellisuudessa kuulijat usein ovat paljon kiinnostuneempia asiasisällöstä tai ihmissuhteesta kuin siitä, kuinka täydellisesti kommunikaatio sujuu.
Suorittamista vai merkityksellisyyttä?
Niinpä kehotan ottamaan kieliahdistuksesta niskalenkin: Aloita ymmärtämällä, että et ole ahdistuksesi kanssa yksin tai ainoa siitä kärsivä, vaan mitä todennäköisimmin siitä kärsii ainakin joissain tilanteissa ja jossain muodossa lähes kaikki ympärilläsi olevat. Mieti, onko vieraan kielen käyttämisessä todellakin tärkeintä se, että käytät sitä oikein tai jollain tietyllä tasolla vai se, että tulet ymmärretyksi ja pystyt vuorovaikutukseen muiden kanssa. Kieltä oppii käyttämään vain sitä käyttämällä, jolloin itselleen kannattaa järjestää mahdollisimman paljon tilanteita harjoitteluun, ja harjoittelu kannattaa aloittaa jostain mahdollisimman rennosta tilanteesta. Omaa suoritusta kohtaan kannattaa olla armollinen, ja omalla esimerkilläsi ja toiminnallasi voit olla tukemassa myös muita, jotka kärsivät kieliahdistuksesta.
Lopuksi nigerialaiselta kirjailijalta Chinua Achebeltä (1930–2013) teoksesta English and the African writer (1965) lainaus, joka muistuttaa jokaisen kielenkäyttäjän kielitaidon ja kokemuksen merkityksestä:
“My answer to the question, Can an African ever learn English well enough to be able to use it effectively in creative writing? is certainly yes. If on the other hand you ask: Can he ever learn to use it like a native speaker? I should say: I hope not. It is neither necessary nor desirable for him to be able to do so. The price a world language must be prepared to pay is submission to many different kinds of use. The African writer should aim to use English in a way that brings out his message best without altering the language to the extent that its value as a medium of international exchange will be lost. He should aim at fashioning out an English which is at once universal and able to carry his peculiar experience.”
