Kun olen kertonut kielenopetukseeni kehittämistäni innovatiivisista opetus- ja oppimismetodeista, ensireaktiona on usein jonkinlainen arvostuksen tai kiinnostuksen osoitus (”Kuulostaapa jännittävältä!”). Mutta yhtä usein kuulija ryhtyy heti seuraavaksi pohtimaan sitä, mitä esittelemälläni metodilla ei voi oppia (”Mutta eihän noin voi oppia kohdekielen kirjallisuutta.”), riippumatta siitä onko keskustelun konteksti akateeminen vai ihan arkipäiväinen. Tällaiset kommentit ovat ainakin osittain heijastumia niistä hyvin perinteisistä uskomuksista, joita kielten oppimiseen liittyy. Kun joku esittääkin tekevänsä jotain aivan erilaista kuin ne kokemukset, joihin kuulijan uskomukset perustuvat, kuulijan täytyy ikään kuin puolustella alitajuista näkemystään.
Helsingin sanomat julkaisi 22.9.2026 jutun yhtätoista kieltä puhuvasta Eero Huhtasesta (”Eero Huhtanen puhuu yhtätoista kieltä: salaisuus on metodi nimeltä shadowing”; https://www.hs.fi/tiede/art-2000012222756.html). Jutussa haastateltiin myös Helsingin yliopiston kognitiotieteen professori Riikka Möttöstä, joka on tutkinut muun muassa aikuisten implisiittistä kielenoppimista – siis sellaista oppimista, jossa opitaan kieltä ilman varsinaista opetusta tai pänttäämistä (vrt. opetuskokeiluni kommunikatiivisuuten perustuvasta oppimisesta). Hesarin juttu sai kommenteissa paljon kiitosta, mutta myös runsaasti näkemyksiä sen puolesta, että perinteiset menetelmät ovat edelleen paras – ellei ainoa – tapa oppia kieliä (”Kieliopin iskostaminen ja sanaston opettelu antoi vankan pohjan, jolle on ollut hyvä rakentaa.”).
Lehtijutussakin kirjoitettiin ehkä vähän harhaanjohtavasti kielen ”osaamisesta”, vaikka tarkemmin juttua lukemalla saattoi kyllä päätellä, ettei samalla metodilla yritettykään oppia kaikkia kielten osa-alueita. Ja tämä on mielestäni yksi suuri ongelma näissä kielenoppimiseen liittyvissä uskomuksissa: kielen ajatellaan olevan yksi kokonaisuus, joka voidaan oppia yhdellä ja samalla tavalla. Todellisuudessa kielitaito koostuu monenlaisista osista, ja perinteinen nelijako kuuntelemisen, puhumisen, lukemisen ja kirjoittamisen taitoihin voidaan pilkkoa vielä lukuisiin osa-alueisiin. Esimerkiksi puhumisessa aivan toisenlaista harjoittelua vaatii arkipäiväinen keskustelu vaikkapa kahvilassa kuin omasta ammattialasta esitelmän pitäminen. Kielioppia ja sanastoa pänttäämällä oppii nimenomaan kielioppia ja sanastoa, jotka toki liittyvät kielen muihinkin osa-alueisiin, mutta puhumaan oppimaan oppii vain puhumista harjoittelemalla.
Tärkeää on opetella sitä, mitä haluaa oppia!
Eräs kommentoiva mietti, ”kuinka syvä tuo kielitaito on eli pystyykö tämä haastateltu henkilö syvällisiin ja monipuolisiin keskusteluihin näillä kielillä eli jos häneltä kysyttäisiin politiikasta tai auton huollosta, niin keskustelu soljuisi kaikilla näillä kielillä?” Ja toinen, ”kuuluuko tähän jutussa esiteltyyn kielitaitoon siis esimerkiksi sanastoltaan hyvin vaativan kirjallisuuden lukeminen?” Ei pysty eikä kuulu, ellei ole niitä harjoitellut, mutta itse sain jutusta sen vaikutelman, ettei haastateltavalla ollut tavoitteenakaan tällainen kielitaito. Eli tärkeää on opetella sitä, mitä haluaa oppia! Ja tässä auttaa huomattavasti se, ettei ajattelekaan kieltä yhtenä kokonaisuutena, vaan kokoelmana erilaisia taitoja, joista voi valita ne itselle tarpeelliset. Ja näin juuri haastateltu olikin erittäin menestyksekkäästi tehnyt.
Useampi kommentoija piti jutussa esiteltyjä menetelmiä ”oikoteinä”, jotka eivät kuitenkaan toimi. Ja kielitaidon todentamiseksi kommentoijat penäsivät niin kielikokeita kuin nauhoitteita, joista lukijat olisivat voineet itse todeta väitteet tosiksi, sillä esiteltyihin menetelmiin ei ”uskota”. Olen itse opettanut kielikurssejani viime vuodet aivan toisin kuin mihin perinteisessä kielenopetuksessa on totuttu (kokeilusta voi lukea tarkemmin Yliopistopedagogiikka-lehdestä). Tähän mennessä yksikään opiskelija ei ole kokenut mitään vastaavaa kurssia aiemmin, ja monet ovat olleet sen suhteen epäileväisiä. Mutta tulokset niin opettajan kuin oppijoidenkin näkökulmasta ovat olleet jopa parempia kuin odotin. Sen sijaan, että tyrmää totutusta poikkeavat lähestymistavat, voisi olla hyödyllistä kokeilla niitä itse käytännössä. Saattaisi vaikka oppia jotain uutta.
